Muistutan, että vanhuus ei ole sairaus. Silti puhumme ikäihmisten palveluista usein kuin kyseessä olisi joukko samanlaisia ihmisiä samanlaisine tarpeineen.
Sitten yllätymme, kun satavuotias ajaa autoa tai ysikymppinen harrastaa telinevoimistelua.
Ikääntyneet ovat hyvin moninainen joukko. Eletty elämä, sairaudet, toimintakyky ja läheisten tuki tekevät jokaisen tilanteesta erilaisen. Pelkkä syntymävuosi kertoo lopulta aika vähän siitä, millaista apua ihminen tarvitsee.
Muistisairaus on aivosairaus. Siihen voi sairastua myös työikäisenä. Se voi heikentää lähimuistin lisäksi esimerkiksi harkintakykyä, hahmottamista ja kykyä selvitä arjessa.
Miksi sairauden aiheuttama avuntarve alkaa jossakin vaiheessa näyttää palvelujärjestelmän silmissä vain vanhuudelta?
Vammaispalvelulaissa avuntarvetta arvioidaan myös suhteessa siihen, mitä kyseiseen elämänvaiheeseen tavanomaisesti kuuluu. Siksi meidän on kysyttävä tarkasti, mitä pidämme vanhuuteen kuuluvana. Sairauden aiheuttamaa toimintakyvyn menetystä ei saa sivuuttaa sillä perusteella, että ihminen on iäkäs.
En kuvittele rahan kasvavan puussa. Mutta niukkojenkin voimavarojen jakaminen edellyttää, että ymmärrämme, mihin apua tarvitaan ja mitä avun puuttumisesta seuraa.
Etenevän muistisairauden alkuvaiheessa ihminen voi pärjätä itsenäisesti. Myöhemmin hän voi tarvita apua arkeen, ohjausta ja lopulta jatkuvaa läsnäoloa tai ympärivuorokautista hoivaa. Tarpeet ja sairauden etenemisen tahti ovat yksilöllisiä.
Erityisen haavoittuvassa asemassa on pitkälle sairastunut ihminen, jolla ei ole läheistä huomaamassa muutoksia, hakemassa palveluja tai kertomassa, ettei kotona enää pärjätä. Hän on voinut aiemmin hoitaa puolisoaan tai elää koko elämänsä yksin. Tarinoita on monia.
Palvelujärjestelmän on kannettava vastuu myös silloin, kun kukaan omainen ei soita perään.
Sen onnistumista ei voi arvioida vain asiakaspalautteella. Kaikkein eniten apua tarvitseva ei välttämättä enää pysty vastaamaan kyselyyn tai edes tunnistamaan omaa avuntarvettaan.
Tarvitaan ikääntyneitä päivittäin kohtaavien ammattilaisten havaintoja, vaaratilanteiden järjestelmällistä selvittämistä ja tietoa siitä, saavatko ihmiset tarvitsemansa avun.
Kun ihminen eksyy toistuvasti, jää ilman ruokaa tai lääkkeitä tai ei enää osaa hälyttää apua, on arvioitava, vastaavatko hänen palvelunsa hänen tarpeitaan.
RAI-arviointi tukee tätä työtä. Mittaritulos ei kuitenkaan voi korvata kokonaisarviota ihmisen toimintakyvystä, arjen turvallisuudesta ja saatavilla olevasta avusta.
Avun on perustuttava todelliseen tarpeeseen. Sitä ei saa joutua odottamaan siihen asti, että jotakin vakavaa tapahtuu.